Silmämelanoomani - tunteita

Sain siis marras-joulukuun 2019 aikana vahvistetun diagnoosin, että minulla on silmämelanooma. Siis syöpä silmässä (viralliselta nimeltään korioideamelanooma) Tunteiden tasolla se oli myrskyisää aikaa (ja myöhemminkin on ollut kovin ristiriitaisia ja vaihtelevia tunteita ja mielialoja). Ensireaktioni olivat lähinnä epäuskoa, ihmettelyä ja hätää, että mitä ihmettä tämä tarkoittaa. Mikä kumman silmämelanooma, voiko syöpä iskeä myös silmään. En ollut kuullutkaan silmämelanoomasta tai että silmään voi kehittyä syöpäkasvain. Olinko tehnyt jonkin kauhean virheen, jonka seurauksena syöpä iski silmääni - noita kaikenlaisia asioita mietin.

Hirveää oli tosiaan jo 3.11. joutua kokemaan, että rutiiniluonteiseksi ajattelemani optikkoliikkeen silmälääkärillä käynti tuottikin epäilyksen erittäin vakavasta sairaudesta, jollaisesta en ollut koskaan kuullutkaan (ja ne uudet silmälasit unohdettiin, kun tuli kiire TYKS:aan erikoislääkärille).

Aloin heti marraskuussa etsiä tietoa silmämelanoomasta ja varsinkin TYKS:sta sainkin informaatiota hyvin. TYKS:ssa lääkäri varoitteli, että älä ala etsiä netin sosiaalisesta mediasta vastauksia, vaan luota vain sairaaloiden antamaan viralliseen tietoon ja ohjeistukseen. Niin teinkin, en ole kertaakaan tänä aikana halunnut haalia tietoa sosiaalisesta mediasta tai kaikenkarvaisista maallikoiden nettisivustoista. Ajattelin, että moiset ns. vastaukset vain lisäävät pelkoa ja huolta.

Elämässäni on marraskuun 2019 alussa alkanut uusi vaihe, eikä se ollut odottamani. Ja se vaihe on oikeastaan pysyvä. Koin, että olin tietämättäni ja tahtomattani ottanut osaa lottoarvontaan, jota en halunnut ja voittanut tässä sairauslotossa päävoiton, jota en ollut odottanut enkä varsinkaan kaivannut.

Ja oma lukunsa oli se, että miten minä jaksan ja selviän kaikista noista sairaalamatkoista, ensin TYKS:iin Turussa ja sitten varsinkin sinne kauas Helsinkiin HUS:n silmäkasvainpoliklinikalle. Sitä matka-asiaa selvittelin ainakin kaksi viikkoa, kunnes se sentään ratkesi onnellisesti ja minulle välttämättömällä tavalla.

Sain tietää, että HUS:n silmäsairaalalla on psykologi, jolta voi sähköpostitse sekä puhelimessa saada keskusteluapua. Tartuin tähän mahdollisuuteen ja lähetin psykologille pitkän sähköpostiviestin ja sen päälle sain vielä puhua hänen kanssaan. Ja noiden yhteydenottojen jälkeen eräs tärkeä asia järjestyikin hyvin HUS:ssa, kun aluksi se tuntui kovin nihkeältä ja hankalalta. Hämminkiä lisäsi se, että yksi hoitaja puhui ensin yhdellä tavalla ja parin kolmen päivän jälkeen toinen hoitaja puhui toisin siitä asiasta (liittyi niihin matkoihin).

Monesti on tuntunutkin vuoden aikana, että juuri nuo rasittavat ja pitkät matkat ovat vähintään yhtä iso stressin ja huolen aihe kuin itse tämä sairaus.